Niin, tämähän on se kysymys. Kuinka paljon koulun pitää vielä tarjota pädejä ja kännykkää, kun lapset ovat yhä nuorempana nenä kiinni näytössä? Voiko käydä niin, että lastemme aivot eivät kestäkään jatkuvaa ruutualtistusta? Onko meillä kymmenen vuoden päästä sukupolvi tarkkaavaisuushäiriöisiä, joille kultakalan tarkkaavaisuusjakso (Telegraph) on jo täyttä utopiaa? Pitäisikö koulun olle se rauhoittava paikka, jossa opitaan ja toimitaan ilman pilvipalveluiden pilvilinnoja, kaukana tiedon valtatiestä ja kaiken internetistä

Bengt Holmström sanoi Suomen taloustilannetta käsittelevässä jutussa Helsingin Sanomissa (HS 19.8.2015), että epäonnistuminen on oppimista. Lause jäi heti mieleeni kahdesta syystä: Ensinnäkin se on ristiriitainen ja tunteita herättävä, varsinkin täällä Suomessa ja toiseksi se on totta.

Olemme itse onnemme ja menestyksemme suurin mahdollistaja. Olemme samalla kuitenkin myös sen suurin uhka. Kaikki, mitä teemme, ajattelemme ja tunnemme on melko suurelta osin ohjelmoitavissa toimimaan hyväksemme. Kuitenkin, jos annamme kaaoksen vallita mielessämme, olemme onnemme kanssa sattuman oikkujen armoilla. Emme pysty välttämättä hallitsemaan ajatuksiamme tai tunteitamme, mutta aina pystymme hallitsemaan toimintaamme, sitä, mihin tunteemme meitä ohjaavat.

Paavo Häikiö shownotes

Tällä kertaa vieraana on todellinen puhetyön ammattilainen. Radio Suomen ja YLE:n toimittaja Paavo Häikiö, joka on tehnyt noin 3500 henkilöhaastattelua sekä radioon että televisioon. Paavon tapa oppia on tekeminen. Hän on vankasta koulutustaustasta huolimatta käytännön tekemisen kannattaja oppimiseen liittyen. Hän kertoo mm. oppineensa neljä kieltä paikan päällä puhumalla, ei niinkään koulussa.